maanantai 20. maaliskuuta 2017

Iso-Sydänmaanreitin valloitus - tai Iso-Sydänmaanreitti valloitti meidät 2013

Oli kesäloma 2013, heinäkuun alkupuoli, kun saimme mieheni kanssa kuningasajatuksen lähteä vaeltamaan Iso-Sydänmaan reitille. Miehelläni oli jonkinlainen muistikuva, missä polku menisi, olihan hän rippipäivänään käynyt sen isoveljensä kanssa kiertämässä (35v.sitten). Tarkoituksenamme oli viettää muutama yö sillä vaelluksella. Pakkasimme rinkat ja muut varusteet asiallisesti ja olo oli todella juhlallinen. Olimme varautuneet kaikkeen. Päätimme viedä rinkat ja varusteet autolla (teltat ja alustat ja makuupussit) Mattishaudan tien päästä Teljolammelle lähtevän polun varteen, koska Rimpineva oli todella märkä. Olin jo edellisenä syksynä jäänyt kiinni kyseisellä nevalla ja mieheni sai minut vedettyä sieltä irti.

Teljolampi, kuva Päivi Tölli

     Rinkanvientireissulta palattuamme kotiin, lähdimme kotipihalta kävellen Hankohuuhaan, josta Rimpinevan ja Marjosaaren kautta Mattishaudalle, missä nostimme taakat selkään ja jatkoimme Teljolammen kautta Koppelokankaalle ja siitä Sulunnevalle. Mattishauta on meille nostalginen paikka, koska mieheni isän kotitalo sijaitsi siellä aikoinaan, heidän perheenpäänsä ollessa siellä metsänvartijana. Samoin myös mainittakoon, että kirkon vieressä oleva tuulimyllykin on samoilta sijoilta peräisin.
     Olo oli huikea vielä siihen, kunnes Sulunnevalla meitä kohtasi ne 11kpl vastakaivettua veto-ojaa, joissa ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin pohjan kautta yli ja eteenpäin. Paarmat, hyttyset, kärpäset ja kaikki mahdollinen, mitä Luoja on luonut linnunruoaksi, oli läsnä. Eipä paljoa iloa tuonut moskiittohuppukaan, kun silmälasit meni sen saman tien huuruun ja vesi valui päältä. Oli siinä luonto taas ottanut turhat luulot pois, ja asenne oli aivan toista luokkaa kuin lähtiessä. Polun merkkejä ei ollut nähty vielä ensimmäistäkään, mutta jonkinlainen aavistus kuitenkin vielä oli, että kyllä se Pyykorventie pian sieltä vastaan tulee ja sitten saisi hetken levähtää.

Susilehdossa, kuva Päivi Tölli

     Suopursuisessa pehmeässä maastossa, täysvarusteisen vaellusrinkan kanssa liikkuminen oli haastavaa 24 asteen helteessä. Ohitimme läheltä myös suurimman kyykäärmeen, mitä näillä seuduilla olemme nähneet… Tuossa kohtaa tein päätöksen, että tämä vaellus saisi jäädä tähän yhteen päivään.  Vuonna 1974 merkittyä polkua ei löydetty, mutta Pyykorven tielle päästiin – Voi helpotuksen huokaus!
     Huojentunein mielin lähdimme tarpomaan eteenpäin kohti Lahnajärventietä ja siinä lähellä olevaa hirvimiesten laavua, mihin veimme hyvin huolellisesti pakkaamamme vaellusvarusteet. Suunnitelma B tuli valmiiksi. Otimme vain vesipullon käteen ja lähdimme kävelemään hirveällä vimmalla Lahnajärventietä kotiin.
     Oli mahtavaa kävellä tiellä ja vähän hävettikin, kun Nakkaperäntiellä tuli auraviittoja laittava kökkäporukka vastaan, joille tietenkin kerroimme suurista suunnitelmistamme ja siitä, kuinka ne karisi pikkuhiljaa vaelluksen edetessä. Kyllä siinä jo nauru maistui, kun kotiin ei ollut kuin 2km matkaa. Aikaa kuitenkin oli jo kulunut melkein kellonympärys ja jalat olivat melko väsyneet. Rinkat noudettiin nopeasti autolla kotiin ja tämän kokemuksen myötä päätimme alkaa nauhoittamaan Iso-Sydänmaanreittiä uudestaan kartalle.
     Samana kesänä oli muutama muukin luonnossa liikkuja tehnyt saman päätöksen ja nähnyt tarpeen Luontopolulle, tässä tapauksessa Iso-Sydänmaanreitille. Olihan se jo oikeasti olemassa – tarvitsi vain merkitä se uudelleen, kaikille turvalliseen käyttöön. On arvokas ja ehtymätön luonnonvara tuo reitti. Siellä on kulunut sitäkin enemmän aikaa, tuon ensimmäisen jääräpäisen reissun jälkeen, mikä kyllä kannatti tehdä – Luonto ottaa, antaa ja opettaa!


Päivi Tölli

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti