maanantai 11. syyskuuta 2017

Lapsuuden maisemat

Olen onnekas, sillä lapsuuteni oli turvallista ja huoletonta, täynnä leikkiä ja jännittäviä seikkailuja tutuissa maisemissa. Varmasti monelle lapsuus, ennen murrosiän kipuiluja ja tunnekuohuja, onkin sitä elämän parasta aikaa. Lapsuudessa rakentuu myös elämän kivijalka.

80-luvulla Nivalan kirkonkylä oli turvallinen ympäristö kasvaa. Muistiin piirtyvät elävinä monet leikit vanhoissa ulkorakennuksissa tai ladoissa, jotka joskus olivat olleet tärkeässä käytössä maatalon arkisissa askareissa. Kuluneet pölyiset rakennukset olivat mitä parhaimpia paikkoja tutkimusmatkoille ja sameiden ikkunoiden läpi siivilöityvä himmeä auringonvalo loi leikkeihin salaperäistä tunnelmaa. Harmaantuneiden seinien suojissa entisajan kuluneet käyttöesineet kertoivat jännittäviä tarinoitaan menneiltä vuosilta.


              


Malisjoen rannassa kului tunti jos toinenkin mato-ongella, tarkkaillessa milloin koho uppoaa pinnan alle ja kala on kunnolla kiinni koukussa. Usein niitä pieniä saaliskaloja kävi kuitenkin sääliksi ja ne pääsivät takaisin vapauteen uituaan ensin hetken vesiämpärissä. Vaaroja uhmaten kiipeiltiin vanhoissa paksuoksaisissa pihapuissa ja tasapainoiltiin padolla, jonka liukasta pintaa pitkin taituroidessa on suojelusenkelillä riittänyt töitä.

Yhteisöllisyys, joka nykyään ei ole lainkaan itsestään selvää, näyttäytyi lapsen maailmassa kotitien varressa asuvien sukulaisten ja naapurien läsnäolona. Aina saattoi piipahtaa kylässä ja aina oli tarjolla mehua ja pikkuleipää. Juhlissa olivat läsnä tutut ihmiset ja turvalliset tavat. 



                       


Lapsuuden maisemaan kuuluu ehdottomasti myös jykevä vanha kirkko, jonka tornista kellonsoitto kantautui hyvin kotipihalle saakka. Siinä aivan kivenheiton päässä oli myös seurakuntakoti, päiväkerhoineen ja pyhäkouluineen. Vaikka lapsena kirkonpenkissä istuminen usein saikin haukottelemaan, on kaunis puukirkko penkkeineen, seinämaalauksineen ja alttaritauluineen tullut tutuksi ja turvalliseksi paikaksi, josta on hyvä hakea rauhaa ja lohtua silloinkin, kun elämä ympärillä myrskyää.


    



Nykyään asun eri maisemassa, lakeuden suuren peltoaavan reunalla. Olen ollut iloinen siitä, että omat lapseni ovat saaneet myös leikkiä tutussa ja turvallisessa kyläympäristössä, jollaista monella isolla kaupungilla ei ole tarjota. Aikuinen kadottaa avaimen leikin ihmeelliseen maailmaan ja on surullista, että nykyään leikkivuosien on todettu lyhentyneen. Vaikka elämään mahtuu paljon iloa tuottavia asioita vielä aikuisenakin, tuo ikä mukanaan vastuuta, luopumista, vastoinkäymisiä ja suruakin. Siksi toivon jokaiselle lapselle sitä huoletonta leikin ja seikkailun riemua, jota olen itse lapsena Nivalassa saanut kokea.

-Heli Palola-

tiistai 5. syyskuuta 2017

Juhlablogi odottaa uusia tekstejä

Juhlablogissa jokaisen nivalalaisen, entisen tai nykyisen, on mahdollista tuoda esille erilaisia näkökulmia Nivalaan. Uusia tekstejä ei ole ilmaantunut, joten alla vielä osallistumisohjeet. Ohjeista poiketen samalta kirjoittajalta voidaan julkaista useampikin teksti. Myös kuvat ovat tervetulleita, jos kirjoittaminen ei ole sinun lajisi.

 

maanantai 28. elokuuta 2017

Runo

Lempeä tuuli
viileät vedet
viljavat vainiot.
Suku rientää juurillensa
vanhempainsa kasvumaille
serkkujansa tapaamaan.

Äidit, isät aikanansa
lapsillensa lauleskeli
käsivarsin kantelivat
opintielle ohjailivat
kasvattivat kansallemme
isänmaamme puolustajat
rakentajat rauhan töihin.

Siitä heille kiitos nytkin,
kotomaamme koko kuva
sydämissä säilyköön
elinpiirin laajentuissa
matkatessa maailmalla.

5.7.2014 Sirkka Junttila

maanantai 21. elokuuta 2017

Kuutamoyön keikka Nivalan rautatieasemalle

Muistelmia 1950-luvun alkuvuosilta. Isä oli täyttänyt jo viisikymmentä vuotta ja hankkinut elannon kymmenhenkiselle lapsikatraalleen etupäässä raskaista metsätöistä, parrunveistotöistä ja keväisistä uittohommista, joita Kalajoessakin suoritettiin jokaisena kevätkautena. Raskas työ oli vaatinut veronsa. Isä valitti särkeviä käsiään, valvoi puristellen ja hieroen niitä yökaudet. Voipa sanoa, että parasta ennen päiväys oli jo hyvän matkaa takanapäin, mitä tuli raskaiden töiden tekemiseen. Mutta jotain piti yrittää jokapäiväisen leivän hankkimiseksi.

Silloisena aikana teurastettiin eläimiä kotona - toisin kuin nykyään, ja näin ollen teuraseläinten taljat jäivät kotiin. Isäni ryhtyi kiertelemään kylillä taloissa, osteli näitä nahkoja ja kuljetti niitä pyöräntarakalla kotiin. Kun niitä oli kertynyt ehkä satoja kappaleita, tuli aika toimittaa ne nahkatehtaalle. Lähin tällainen paikka oli Kokkolassa. Kotona vuodat sidottiin nippuihin ja lastattiin kirkkorekeä muistuttavaan rekikoslaan ja vietiin Nivalan rautatieasemalle. Minä olin monena talviyönä kyytimiehenä, kun yöjuna lähti Nivalasta siinä puolen yön jälkeen, oliko peräti kello 01. Kun taljaniput oli saatu junaan, minä sain lähteä kotiin hevosineni. Isä matkusti nahkanippuineen junalla Kokkolaan.

Muistan erään nahkanvientireissun. Oli täydenkuun aika, pakkasta varmaan parikymmentä astetta. Leija-niminen tamma oli hyväkulkuinen, mutta varmaan vähän kylmissään, sillä se oli seisonut aseman hevospuomissa toista tuntia, kun odoteltiin junan saapumista Nivalan asemalle.  Hevosella oli kovat menohalut, kun päästelin sen irti aseman hevospuomista. Se tiesi varmasti, että pääsee kotiin pilttuunsa lämpöön. Pidättelin hevosen menohaluja ja sainkin tamman kävelemään. Oli mukava istua reen perällä, kun kirkas kuutamo valaisi tienoot, vaikka hienoinen pelontunnekin hiipi puseroon. Monta kertaa piti vilkaista taakse, ettei reen kannaksille ollut ilmestynyt salamatkustajaa, vaikka tiesin, että kukapa siellä yösydännä olisi ollut kyytiin pyrkimässä.

Ohitin vanhan apteekin tienoot ja lähestyttiin Heikkilän taloa, tien oikealla puolella oli Heikkilän riihirakennus. Kun lähestyttiin riihirakennusta, huomasin kuinka jokin musta eläin meni valtavalla nopeudella kymmenkunta metrin päästä hevosen edestä riihelle. Hevonen nousi takajaloillensa, hirnahti ja puhalsi sieraimiinsa. Kerkisin ajatella, että tähänkö matkanteko päättyi. Hevonen laskeutui jaloilleen, ja sitten sitä lähdettiin, enkä minäkään pidätellyt menohaluista eläintä.

Pian ylitettiin Kalajoki. Tuntui, että vauhti vain parani, kun Kuoppalan kolmen tien risteys läheni. Silloin ei ollut vielä rakennettu Sieviin päin menevää tietä, joka on tehty paljon myöhemmin. Tie jakautui Välikylälle ja Järvikylälle. Aisakellon moikuna kuului varmasti kilometrien päähän tyynessä kuutamoyössä. Pysäytin hevosen, kun käännyttiin Kuoppalasta Järvikylän tielle, otin reestä pisimpiä heinänkorsia, joilla sidoin aisakellon kielen kiinni, ettei aisakello moikinallaan herätä Korpirannalla nukkuvia ihmisiä.

Saavuin Korpirannan meijerin luokse, josta erkani oikotie Nakkauksentielle, nykyisen Korpirannan kiviveistämön luota. Kiviveistämöä ei silloin ollut vielä olemassa. Metsätaival Nakkaperälle on jäänyt muistoista paitsi. Heräsin hevosen hirnahdukseen. Hevonen oli pysähtynyt tallin eteen, ja hirnahdus oli merkkinä reessä nukkuvalle hevosmiehelle, että ollaan kotona.

Monesti palaavat nuo muistelut mieleen, kuinka toisellakymmenellä olevalle poikaselle uskottiin yllä mainittuja öisiä reissuja.

Näitä muistellen   
Saaren Matti







  














 



    

     

maanantai 14. elokuuta 2017

Puuronkeittäjä kärsi vesileipätuomion

Taisin olla kaksitoista vuotta vanha, kun menin Tanelille renkipojaksi. Piti lähteä maksamaan työllä kuluneen talven ruokarästit, oli nimittäin noudettu kyseisestä talosta ruokatarvikkeita, kuten maitoa, voita, leipää, perunoitakin ja kaikkea, mitä oli saatavilla. Silloin sodanjälkeisinä vuosina ei ollutkaan muuta kuin puutetta. Hyvinpä minunkin kotiani rikkauksien kohdalla voisi luonnehtia samoin, kuin se entinen kosimamies sanoi morsiamelle: ”Puute ja kurjuus omasta takaa, kaikki muu on noudettava kylältä. Tule jos haluat.”
Taneli oli nähnyt jo parhaat vuotensa ja halusi pitää kaveria pientilansa työtehtäviä hoidettaessa. Parempi pahanenkin kaveri kuin ei ollenkaan. Kevättalvella ajettiin metsästä rankoja, jotka sitten pienittiin polttopuiksi. Kevätkylvöjen aika oli kiireisintä aikaa, kuten heinätyöt sitten kesän edetessä. Eläimille tehtiin uusia aitauksia, ja myös entisten korjaamiset kuului työnkuvaan.
Jokaiselle päivälle sitä jotakin työntouhua löytyi, pyöritin joskus päivän veivitahkoa, kun teroitettiin kirveet, puukot, sirpit ja viikatteetkin teräviksi. Ei niitä renkipojan työnsaavutuksia kovin korkealle noteerattu, kun sitä suhteutti rahapalkkaan nähden: markka päivältä talon ylläpidon lisäksi. Raha-ansiot menivät kuluneella talvella syötyjen velkojen maksuihin. En nähnyt markan hyrrää, vaikka työskentelin kesän renkipoikana.
Joskus Taneli kertoi elämänsä aikana sattuneista tapahtumista, ja yksi tällainen tarina painui muistiini lähtemättömästi. Se oli kolmen kuukauden vankilatuomio Oulun lääninvankilassa, jonka Taneli oli kärsinyt vesileipätuomiona omasta tahdostaan. Kaksisataa grammaa leipää vuorokaudessa ja rajoittamaton määrä vettä. Heikot olivat ruuat tuomitulla, joka valitsi vesileipätuomion, jolloin vankilassaoloaika lyheni kahdeksaantoista vuorokauteen. Kertoipa katumuksen tunteiden tulleen voimakkaina esille muutamien päivien jälkeen, kun yhä paheneva nälkä koetteli miestä. Että kyllä olisi pitänyt kärsiä se kolme kuukautta. Myöhemmin vesileipätuomio poistettiin Suomen rikoslaista epäinhimillisenä, jopa hengenvaarallisena rankaisumuotona.
Kertoipa Taneli tulleensa kokemaan erään vartijan taholta pirullista kohtelua. Sato-Jaska nimeltään oli tämä vankilan pamppu, joka ei muistuttanut ihmistä muuten kuin hiukan ulkomuodoltaan. Hänellä ei ollut yhtään hyvää sanaa vangeille tarjottavanaan.

Kun pitkän nälkäkuurin heikentämä mies pääsi vihdoin vapauteen, lähti tämä nulju vartija saattelemaan häntä portin ulkopuolelle. Mutta vartija muuttuikin parhaaksi ystäväksi, tarjosi oikein kättään sovinnonmerkiksi. Ottipa vielä sikariaskin taskustaan ja tarjosi tupakan vahvistukseksi ja ystävyyden kunniaksi. Taneli uskoikin miehen vilpittömyyteen ja laittoi saamansa sikarin palamaan, mutta kun hän oli imaissut ensimmäiset savut, maailma musteni silmissä ja hän menetti tajuntansa. Nälkäkuuri oli tehnyt tehtävänsä. Varmasti tämä tupakan tarjonnut vartija tiesi, mitä tapahtuu, kun nälkiintynyt mies imaisee väkevät savut sikarista. Ja niin vartija pääsi nauttimaan piruilustaan täysin rinnoin.
Rohkenin tiedustella isännältäni, minkä vuoksi hän oli sinne linnaan joutunut. Taneli latasi kessuja väärävartiseen piippuunsa ja sytytti tulitikulla kessut palamaan samalla imien savuja sisällensä, jonka jälkeen sanoi: ”Puuronkeitosta sain tuomion”.
Taneli aloitti kertomisen. Nivalassa oli kolmekymmentäluvun alussa syntynyt konikapina, joka tunnettiin myös pulakapinana. Alkoi suuri kansanliike josta myöhemmin elokuvaohjaaja Mikko Niskanen filmasi elokuvan Pulakapina. Pulamiehet olivat kokoontuneet Kuoppalan talon pihalle, ja nälkä alkoi vaivata porukkaa. Taneli, joka oli tunnettu pitokokki, määrättiin keittämään puuroa karjakeittiön suurella padalla, olihan porukkaakin paikalla kolmisensataa henkeä. Myöhemmin, kun kapinallisia tuomittiin, niin Tanelikin sai tuomion avunannosta kapinaliikkeelle.
Kertoipa Taneli hauskemmastakin tapahtumasta. Nuori poika oli tullut vankilaan kärsimään tuomiotaan ja kuuli, että vankilan kirjastosta saa lainata kirjoja. Poika kyseli vanhoilta vankitovereiltaan, minkä nimisiä kirjoja sieltä kannattaisi lainata. Tietysti avuliaat vankitoverit neuvoivat nuorta tulokasta lainaamaan kirjat: Sato-Jaskan pirulliset juonet ja Imatran hylky. Oli nimittäin tämä Sato-Jaska itse se kirjastonhoitaja.
Kirjastonhoitaja tietysti suuttui ja toimitti pojan viikoksi eristyskoppiin, sillä Imatran hylky -nimen tämä vartija oli saanut, kun oli nuorukaisena yrittänyt itsemurhaa ja hypännyt Imatrankoskeen. Mutta kosken kuohut olivatkin paiskanneet hänet takaisin rannalle, jolloin hän sai liikanimen Imatran hylky, kun ei koskelle kelvannut.

Saaren Matin muistelmia                                                                                                                                                                



maanantai 7. elokuuta 2017

Tiedän paikan ihanan

Sävel: Tiedän paikan ihanan

Tiedän paikan ihanan, Järvikylän Nivalan.
Siellä elo mukavaa, rauhallista, rattoisaa.

Olen poika Nivalan, Hietapuolen mukavan.
Sukulaisii siellä on, olo aina verraton.

Rantamaisema lähell´ on, minä nään jo aallokon.
Eipä paikkaa olekaan, Järvikylää parempaa.

nimim. Eelis


Nivala on minulle tärkeä, muualla asumisessa ei ole järkeä.
Täällä on minun juureni ja parhaat ystäväni.
Mummujakin monta on, vaarikin on verraton.
Luontokin on lähellä, sitä voi koskea kädellä.
Siellä voi liikuskella ja puussa istuskella.
Lenkillä käydä saa, myös lintuja bongailla.
Uimassa joka säällä, muttei kevätjäällä.

Heidi Ylikotila 5.lk




maanantai 31. heinäkuuta 2017